Toukasta perhoseksi

Oltiin viikonloppuna laskettelemassa. Jännitin sitä etukäteen ihan hirveästi, vaikka toisaalta olin innoissani, koska hyvä kaverini Johanna oli tulossa perheineen Ruotsista tarkistamaan paikalliset rinteet. Hurjia mäkihirmuja kaikki, jopa perheen kahdeksanvuotias.

Mutta da-da-da-daa! Ihme tapahtui! Johanna - the personal couch - luotsasi meikäläisen hississä ylös huipulle ja perässään alas mäkeä, ja laskettelun autuus alkoi valjeta pikku hiljaa mullekin. Kiitos Johanna!

Aurinko paistoi, taivas oli sininen, lumi kimmelsi. alppien huiput piirtyivät majesteettisina edessämme, livebändi soitti rokkia ja saksalaisia after ski-rallatuksia ja olut oli kylmää ja maittavaa. Elämä oli laiffia, niin kun Matti Nykänen sanoisi!

Päivän tähtihetki oli, kun englantia puhuva nuori nainen koputti mun selkään ja kysyi, että olenko hiihto-opettaja. En, vaikka ehkä vaikutankin ammattilaiselta, mä sanoin leveästi hymyillen...

No jaa, oli mulla tietty saman värinen hiihtotakki

kuin opettajilla.

No, kaaduitko?

Monkeyboy oli laskettelemassa kavereittensa kanssa. Hän tuli kotiin puhkuen intoa ja vauhdikkaita tarinoita. Oltiin menty tuhatta ja sataa, niin kuin miehet nyt tekevät. Siniset, mustat ja punaiset mäet, ei värillä väliä, jotenkin kaikista tultiin suvereenisti alas. Vähän oli kyllä kuulemma välillä pelottanut, kun muut olivat kymmenen vuotta nuorempia ja kaiken kokeneita mäkihirmuja. Mutta eihän sitä voinut olla pekkaa pahempi, joten perässä alas vaan!
Ja sitten pakollinen kysymys: kaaduitko?
-Noh, en oikeastaan...
-Miten niin oikeastaan..joko kaaduit tai et!
- No ihan lopussa...,Monkeyboy kiemurteli. Ihan niin kuin kaatuminen olisi automaattisesti jotenkin lievempi, kun se tapahtuu hiihtämisen lopussa. – Enkä mitenkään pahasti!

Monkey tietää, että suhtaudun kaatumisiin erittäin kriittisesti. Hän ei saa kaatua, koska kaatuminen merkitsee viikkojen kidutusta sekä miehelle itselleen että minulle.
Monkeyboy on nimittäin särkenyt kylkiluunsa niin pahasti ja niin monta kertaa, että ne tarvitsevat nykyisin vain tukevan töytäisyn mennäkseen sijoiltaan. Vamma sai aikoinaan pohjustuksensa auto-onnettomuudessa ja jalkapallossa, mutta kylkiluita on sittemmin podettu vaikka minkälaisten kaatumisten, tappeluiden, tönäisyjen ja liukastumisten seurauksena . Liian näyttävä uimahyppy ja liian korkealta, sateen liukastamat rantaan johtavat portaat kolme kertaa kerien ja suorin vartaloin alas, pukkaus kylkeen rugby-ottelussa jne.

Pojat olivat laskettelemassa maanantaina. Tiistaina Monkey oli vielä vetreä kuin orava, keskiviikkona hiukan kankean tuntuinen - torstaiaamuna hän ei päässyt enää ylös sängystä. Siitä lähtien (ja nyt on viikko vierähtänyt) miehen olo on vain huonontunut. Hän kävelee hitaasti ja jäykästi olkapäät ylhäällä, ei voi nostaa mitään ja vähäinenkin yskänpuuska saa hänet kyyneliin. Yhteisistä romanttisista hetkistä voi vain haaveilla, sillä pienikin kosketus ylävartaloon saa miehen ulvomaan tuskasta . Hän viettää yönsä olohuoneen sohvalla puolimakaavassa asennossa, josta hänet saa kammettua tarpeen tullen helpoiten ylös. Ei siis helposti vaan edes jotenkin.Vieressään hänellä on puhelin, että voi yöllä hälyttää minut paikalle, jos tarvitsee nostopalvelua.
Lääkäriin Monkey ei tietystikään mene (kts. edellinen blogi), sillä tosimies ei mitään tohtoreita tarvitse! Eipä silti, että lääkäri paljoa voisi kylkiluille tehdäkään. Toivotaan, että mies on hiihtokunnossa, kun kaverit tulevat meille Ruotsista kuun lopussa laskettelemaan...

It's good though, isn't it" in English

The countryside where we live is sometimes a bit limited when it comes to the social activities. Quite often me and Monkeyboy are alone together the whole week. This is obviously not enough for my husband because he has created a bunch of imaginary people who he often tells me about.
One of them is Pinku Lettamen. Pinku is some kind of life's wizard and celebrity, a Finnish man who can do just about everything and who can pop up into our range of vision any where in the world. "Can't be! Don't look now!",whispered Monkeyboy in a Hong Kong hotel's lobby. "Quess who is there?" And because Monkey always speaks about Pinku with a certain kind of voice, I immediatelly knew that Pinku was checking into the same hotel as us.
Pinku does not spy on us, though. He just is so active and dynamic that he can be located here there and every where. Pinku's name is Pinku because Monkeyboy thinks it sounds like a genuine Finnish man's name. I've tried to tell him that there is no such name in Finland and also Lintamen sounds pretty un-Finnish for me. He does not listen.
Monkeyboy gets endles fun out of Pinku's adventures. Pinku is a splendid sportsman, a wanted quest in celebrity parties and a notorius womaniser. Pinku is obviously Monkeyboy's big idol and exactly the kind of person that Monkey himself would like to be...
Then there is Doctor Stömpfli, our Swiss familydoctor. This man exists in real life but Monkey has transformed him into a slightly weird and pervert fellow and this gives him somehow the reason not to go and see a doctor - although he would need to. One of Stömpfli-stories tells for example how he - instead of taking an ex-ray on Monkey's lungs- photographed his bare bottom instead (?!) Every time I call to make an appointment for myself, Monkey prays next to me that how ever nicely Dr. Stömpfli would ask, I wouldn't make him go there instead of me. The plot of Stömpfli-stories is that he passionately wants to be with Monkeyboy alone and is ready to go to most ridiculous extremes to achieve his goal. I think that the imaginary-Stömpfli functions as a buffer between Monkeyboy and his great fear of doctors.
Quite often amidst us are also Monkeyboy's ex-colleague Big-Billy and his Finnish wife, Maisa. According to Monkeyboy Billy is the greediest person he has ever met. Maisa used to make her husband lunch sandwiches to take with him to work. Only, Billy ate the sandwiches before he reached the office, then begged part of his colleague's sandwiches and went out to eat during the lunch hour. Maisa of course did not know a thing.
Billy and Maisa often went to have a brunch in the local hotel. With forty euros you could have as much lobster and champagne as you wanted. Billy boasted of eating six whole lobsters, Maisa five and down they went with three bottles of best champagne.
"Its good though, isn't it?" "Maisa likes it!" These words were his trademark.
Maisa and Billy were not the greedy people as suggested, but Monkeyboy's stories have transformed them into hardcore culinary enjoyers. Hardly a meal passes without this couple (we haven't met them in years!) "sitting" at our table. If we would have shrimps for dinner and I would say they taste delicious, Monkeyboy would take his Billy-expression, lower his voice and shout out: "Its good though, isn't it? Maisa likes shrimps" or "Maisa, Maisa, darling! Come and tell us how much you like your shrimps!" Any "Maisa likes it"comment guaranties that the food is good.

I have been lately thinking wether we should find some real friends...

It's good, isn't it?

Täällä maaseudulla ei ole kovin paljon seuraa. Aika usein olemme Monkeyboyn kanssa koko viikon kahden. Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan ihan miehelleni riitä, sillä hän on kehitellyt mielikuvitushenkilöitä, joiden edesottamuksista minä saan usein kuulla.

Yksi heistä on Pinku Lettamen. Pinku on jonkinlainen julkkis ja elämäntaituri, suomalainen mies, joka osaa mitä vaan ja saattaa putkahtaa näköpiiriin missä päin maailmaa tahansa. "Ei voi olla, älä katso", kuiskasi Monkeyboy Hong Kongin hotellin aulassa "Arvaa kuka tuolla on?" Ja koska Pinkusta puhutaan aina tietynlaisella äänellä, tiesin heti kenestä oli kyse. Pinku oli kirjautumassa samaan hotelliin kuin me.
Pinku ei kuitenkaan missään tapauksessa vakoile meitä, hän on vain niin aktiivinen ja ehtivä, että hänet paikallistaa vähän siellä sun täällä. Pinkun nimi on Pinku, koska Monkeyn mielestä se kuulostaa auteettiselta suomalaiselta miehennimeltä. Olen yrittänyt sanoa ettei sellaista nimeä Suomessa tunneta, eikä Lettamen myöskään ole suomea, mutta ei auta.
Monkeyboy saa loputonta lystiä Pinkun seikkailuista. Pinku on loistava urheilija, taitava seuramies ja naistennaurattaja. Pinku on selvästi Monkeyboyn idoli, ehkä juuri sellainen kuin hän salaa itse haluaisi olla...

Sitten on Dr. Stämpfli, sveitsiläinen yleislääkärimme. Tämä mies on oikeasti olemassa, mutta Monkeyboyn mielikuvitus on luonut hänestä hiukan oudon ja perverssin tyypin - mikä antaa mutkan kautta Monkeylle tekosyyn kieltäytyä (todellisuudessa) menemästä lääkäriin. Monkeyboyn Stämpfli-juttuihin kuuluu mm. tarina, kuinka tohtori röntgenkuvien asemasta halusikin ottaa kuvia hänen takamuksestaan (!?) Aina, kun olen tilaamassa aikaa Stämpflille, Monkeyboy jaksaa vannottaa, että en missään nimessä suostu, jos Stämpfli ehdottaa että hän tulisi vastaanotolle minun asemastani. Stämpfli-juttuihin luonteeseen kuuluu, että tohtori haluaa kiihkeästi tavata Monkeyn ja on valmis menemään vaikka mihin naurettavuuksiin saavuttaakseen tavoittensa. Mielikuvitus-Stämpfli toimii jonkinlaisena puskurina Monkeyn ja hänen lääkärikammonsa välissä.

Aika usein meillä myös vierailee Monkeyboyn entinen, isokokoinen työkaveri, Billy, ja hänen suomalainen vaimonsa Maisa. Billy on kuulemma ahnein ihminen, mitä Monkey on eläissään tavannut. Maisa laittoi miehelle aamuisin lounaseväät töihin mukaan, mutta Billy söi ne jo ennen kuin pääsi töihin, kerjäsi sitten osan muitten eväistä ja kävi vielä lounaalla ravintolassa. Maisa ei tietysti tiennyt tästä mitään.
Billy ja Maisa kävivät usein brunssilla paikallisessa hotellissa, koska siellä sai nauttia neljälläkymmenellä eurolla määrättömästi hummeria ja shampanjaa. Monkeyn mukaan Billy kehui syöneensä yksin kuusi hummeria, Maisa neljä ja sampanjaa oli kulunut kolme pulloa.

"It is good though, isn`t it? Maisa likes it", näihin sanoihin Billyn ruokajutut yleensä loppuivat. Tuskinpa Maisa ja Billy niin kamalan ahneita ihmisiä olivat, mutta Monkeyboyn jutuissa he, varsinkin Maisa, muuttuivat raskaansarjan kulinaristiksiksi nautiskelijoiksi. Eikä mene montaa ateriaa, ilman että tuo pariskunta - jota todellisuudessa emme ole tavanneet vuosiin - istuu pöydässämme.
Jos meillä on ruokana vaikka katkarapuja, ja sanon, että nämähän maistuvat, niin Monkey ottaa Billy-ilmeensä ja mörisee "It is good, isn't it? Maisa likes shrimps." , taikka: "Maisa, Maisa, darling, come here and tell us how much you like shrimps!" Maisa likes it- tokaisu vahvistaa, että ollaan syömässä jotain hyvää.

Olen tässä miettinyt, että pitäisi ehkä alkaa tavata oikeita ihmisiä...

Kansalaisvelvollisuus on täytettävä!

Kun kerran asuu Sveitsissä, on oikeastaan kansalaisvelvollisuus hiihtää slaalomia. Valitettavasti, koska tuo harrastus saa minut kauhun valtaan. Pilvien yläpuolella Alpeilla on ihanan kaunista ja siellä sielu lepää, mutta se kaikki muu...

Jotenkin - ja älkää kysykö minulta, miten - löysin itseni urheiluvälinekaupasta valitsemasta SLAALOMSUKSIA! Olen varmaan liian kiltti ihminen, ihan liian empaattinen. Tiedän, että Monkeyboy haluaa palavasti laskettelemaan - ja parisuhdehan on antamista ja ottamista, eikä mikään yksisuuntainen tie (opetteleehan hänkin ratsastuksen alkeita) Ja kaikki sanovat, että omien varusteiden hankkiminen on pitkällä tähtäimellä kannattavampaa kuin vuokraaminen. Pitkällä tähtäimellä ! Olen siis ilmeisesti sitoutunut tähän hullutukseen pitemmäksikin aikaa...


Siinä minä sitten kiskoin monoja jalkaan, yhdenlainen yhteen ja toisenlainen toiseen - ja jokainen joka on monoja valinnut tietää, ettei se ole helppoa. Miten ne kaikki hihnat ja soljet ja nupit ja napit vedetään, kierretään ja kiristetään. Salatiedettä! Ja sitten pitäisi tietää, kumpi on mukavampi: nojaa taakse, heiluta varpaita - mistä minä tiedän!? Hiki virtaa...ja vilkaisu hintalappuihin saa olon kahta tukalammaksi.

Mutta kauheampaa seuraa, kun ollaan mäessä. Sen kaiken pitäisi olla hauskaa, tämähän on monien rakastama harrastus...

Ei, ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen mäessä. Ensimmäisellä kertaa kaaduin ja revähdytin nivelsiteet, toisella kertaa kieltäydyin laskemasta jyrkkää rinnettä alas ja kävelin sukset olallani tunnin, ennen kuin olin ihmisten ilmoilla. Tällä kertaa Monkeyboy suositteli, että ottaisin itsevarmuuteni kasvattamiseksi opettajan.

Ensin kuitenkin mentiin yhdessä aloittelijoitten mäkeen harjoittelemaan. Olin täynnä optimismia ja yrittämisenhalua. Kaljapullon kokoiset pikkuihmiset suhahtelivat ohitseni, ja ajattelin että kyllä minä samaan pystyn kuin seitsenvuotias. Optimismini loppui, kun tipahdin toista kertaa hiihtohissistä. Ei, en halua pistää sitä Monkeyboyn syyksi, mutta hän painaa sata kiloa ja minä puolet siitä. Jotenkin koukkuhissi alkoi vetää toispuoleisesti ja viskasi minut hankeen. Seuraavalla kerralla menin hampaita kiristellen yksin hissiin ja yritin tehdä, niin kuin Monkeyboy neuvoi - nojata taaksepäin. Ja hups! hissi lähti ylös, minä alas. Sadattelin lumessa ja kerroin suorin sanoin perässä tulevalle miehelleni, mitä asiasta ajattelen. Sanoin lähteväni kotiin heti paikalla ja antavani piut paut hiihtotunneille. Tässä vaiheessa alkoi Monkeyboyn - muutenkin aika lyhyt - pinna kiristyä ja hän ehdotti että tosiaan lopetattaisiin ja vietäisiin sukset takaisin kauppaan kun ne vielä ovat uuden veroiset.

Suostuin kuitenkin pienen myönnyttelyn ( ja yhden oluen) jälkeen menemään etukäteen varatulle hiihtotunnille. Lähinnä, koska olen kiltti ihminen, enkä halunnut tuottaa hiihto-opettajalle ja Monkeyboylle pettymystä.

Opettaja oli mukava ja rauhoittava, hän opetti minut ennen kaikkea käyttämään hissiä niin, etten takertunut siihen tai tipahtanut kesken matkan (siinä ei pidä nojata taaksepäin!) Olin oikein tyytyväinen itseeni, vaikka en vielä oppinutkaan notkeita äkkikäännöksiä jyrkässä (älä naura, Monkeyboy, se OLI jyrkkä!) mäessä. Ja kaunista siellä ylhäällä oli, uskomattoman kaunista. En voi varsinaisesti sanoa odottavani seuraavaa kertaa, mutta ainakin tiedän, etten joudu enää hiihtohissin ruhjomaksi.

Luutarha

Monkeyboy on innostunut koiran luista. Ei siis koirasta peräisin olevista luista vaan koirien syötäväksi tarkoitetuista luista. Ei, ei hän syö niitä itse, vaan antaa Twinkylle. Monta päivässä. Ja katselee sitten kiinnostuneena vieressä, kun koira järsii jänteitä ja lihaa hampaat narskuen. Se tuottaa Monkeyboylle suurta huvia, Twinkylle myös.

Ongelma on vain siinä, että Twinky ei ehdi pilkkomaan luita siihen tahtiin kun niitä tipahtelee sen eteen. Siksi se kuljeskelee hämmentyneenä ympäriinsä piilottelemassa niitä. Mikä tahaansa paikka ei ilmeisestikään käy, ja luoja yksin tietää, mikä on valintakriteerinä, kun se vihdoin päätttää "kaivaa" luunsa piiloon. Piilopaikat ovat välillä aika säälittäviä: Twinky tönii pitkän etsimisen jälkeen luun puolihuolimattomasti vaikka huoneen nurkkaan. Jälkeenpäin se ei selvästikään enää yhtään muista, mihin ne tuli laitettua. Twinkyn hajuaistissa taitaa olla jotakin pahasti pielessä, sillä jopa homosapiensin onnettomat aistit johdattavat helposti ja vääjäämättä noiden mätänevien aarteiden luo - ja koiralla piti olla miten-monta-kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä?

Tällä hetkellä Twinky istuu ja tuijottaa minua silmää räpäyttämättä edessään yksi puoliksisyödyistä luista ja sen pikku koirannaamalta paistaa kysymys "Mitä tälle pitäisi tehdä?"Piilopaikat ovat selvästi loppuneet - tai Twinkyn mielikuvitus - ja luisia aarteita on pöydän alla, kengissä, koirankorissa ja - auh! - jaloissa. Ulkoterassi on muuttunut yhtä luiseksi kuin hautuumaa ja talvipuutarhan juuttimaton veritahrat tuovat mieleen teurastamon.

Aion pyytää, että Monkeyboy hillitsee anteliasta luonnettaan ja antaa tästä lähtien Twinkylle uuden luun vasta, kun vanha on varmasti syöty.

Arkea Alpeilla

Me ollaan hukkumaisillaan lumeen, mutta kaikkialla ympärillä on niin henkeäsalpaavan kaunista, että ei kehtaa valittaa. Tuottaahan tämä sää hiukan ongelmia - kapea kärrytie sivistyksen helmaan ja kaupoille on muuttunut luistinradaksi; ei tee mieli lähteä yrittämään jos ei ole pakko, kun toisella puolen on parinkymmenen metrin pudotus eikä aitaa...

Tallille vievä tie on tuprunnut umpeen enkä voi ottaa Twinkyä mukaan sen rakastamalle kävelylle, koska pikku karvakasa muuttuu jo ensimmäisten metrien jälkeen lumipalloksi eikä pääse eteenpäin.

Tallille on kuitenkin lähdettävä, tämän on jo kolmas päivä, kun hevonen on liikuttamatta myrskyn ja lumentulon vuoksi. Eipä sillä oikeastaan mitään hätää ole siellä kavereittensa kanssa. Päinvastoin - pihattotallissa pääsee toteuttamaan itseään monin tavoin: voi puraista ponia persauksiin, moksauttaa laamaa kaviolla kylkeen, ottaa pienet laukkapiruetit hiekkakentällä tai hamuta jäätynyttä ruohoa lumen alta. Ruokaa tuodaan turvan eteen kolmasti päivässä, niin että huolto pelaa. Katsonkin velvollisuudekseni lähteä tallille vain sen vuoksi, ettei Bambi saa turhia luuloja jaloveriseen päähänsä - kuten esimerkiksi, että kauroja vastaan ei tarvitsisi tehdä töitä. Bambin on paras vihdoin oppia, että elämä ei ole pelkkää leikkiä, vaan myös ruusuilla tanssimista.

Monkeyboy hakkaa tietsikkaa kuumeisesti tuossa vieressä, kieli ulkona kuten tavallisesti kun se keskittyy. Menossa on joku business-juttu, jonka se luki mulle englanniksi - ja sanoin että "jees", jos totta puhutaan en ole ihan varma, mistä on kysymys, mutta "jees" on aina hyvä ja turvallinen kommentti. Epäilen, että aihe liittyy jotenkin Lähi-Itään, koska mies joikuu välillä samalla tavoin kuin muslimien rukoukseenkutsu. Monkeyboy kunnioittaa kyllä kaikkien uskontoja, mutta hänellä on sisäänrakennettu tarve olla aina äänessä.

Twinky makaa takan edessä ja odottaa kärsivällisesti, että joku lähtisi kävelylle sen kanssa. Hyvä on sitten, Twinky, jos kerran haluat muuttua lumipallokoiraksi!